Tämä on yksi niistä harvoista kurssimme aiheista, jota on jo tullut aiemminkin harrastettua. Erinäisiä ohjelmiakin olen kokeillut, mm. Picasaa, töissä Microsof officen ohjelmaa sekä joitakin muita, joita aktiivinen nuoriso on kotikoneellemme asentanut. Näkyy siellä olevan myös tuo Gimp, mutta en ole sen kotkotuksiin vielä perehtynyt.
Picassaan olen scannanut osan postikorttikokoelmastani. Syy siihen on se, että muut postcrossingin harrastajat voivat sieltä käydä katsomassa, millaisia kortteja minulla jo on, jolloin tuplakappaleiden mahdollisuus pienenee. Picasankin tila on maksuttomana rajallinen, joten minulla on jo melkein koko tila käytössä, vaikka kokoelmasta puuttuu vielä uudempia keräyskohteita. Pohdinnassa onkin liittyminen joko Google+ -palveluun, jolloin tallennustilaa saisi lisää tai sitten kokoelman osan siirtäminen esim. Flickriin.
Mestari en kuvankäsittelyssä ole, mutta saan poistettua punaiset silmät, suoristettua kuvaa, rajattua, leikattua, muutettua sävyä jne. Osasin myös kääntää kuvan peilikuvaksi, että sen sai kopioitua erikoispaperille, josta kuva sitten silitettiin paitaan tai kassiin. Mahdollisuudet ovat rajattomat!
Kuvankäsittelyohjelmiin tutustumisen jälkeen voisi todeta, että kenestä tahansa saadaa mestarikuvaaja, kunhan kuvaa tarpeeksi muokataan. Enkä enää usko yhteenkään valokuvaan! Niinhän se Ruotsin kuningaskin oli käynyt kyseenalaisilla retkillä ja todisteena oli ihan valokuva. joka myöhemmin todettiin väärennökseksi. Ja meillä täällä asiakas esitteli valokuvaa, jossa pilvisellä taivaalla oli selvästi enkeli! Vanhaa viisautta voisi nykyään käyttää muodossa "Yksi kuva valehtelee enemmän kuin sata sanaa."
maanantai 20. helmikuuta 2012
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
LibraryThing
Jo viikolla neljä oli kurssimme tehtävänä tutustua LibraryThingiin. Se vaikutti niin laajalta kokonaisuudelta, että olen monta viikkoa uhrannut tutustumiseen... tai oikeastaan ajatukseen tutustumisesta.
Ihan ensin sain kyllä tehtävänannosta näppylöitä ja kutinaa. Ja tunteen, etten kuulu joukkoon. Sitä joukko-oppiahan päähän tahkottiiin jo 1970-luvulla alakoulussa ja silloin kuuluin joukkoon, nyt en. Kun ihan varmasti sisälläni ei asu pientä kirjastonhoitajaa. Nyt se on tunnustettu ja jään odottamaan potkuja.
Minun kirjastotäteyteni pohjautuu enemmän iloon asiakaspalvelusta kuin suuresta intohimosta luettelointiin. Tykkään toki kirjoista esineinä ja lukeminen on äärettömän rentouttavaa puuhaa ja mitä mainioin tapa viettää aikaa. Tätä ilosanomaa vien mielihyvin eteenpäin.
Sitten seuraa toinen paljastus. Minulla ei ole mitään kotikirjastoa. Toki kirjoja on, mutta en koe tarpeelliseksi omistaa kaikkea lukemaani. Siksi yleisen kirjaston perusidea on mielestäni iskemätön: voi lainata maksutta kaikenlaista lukemista ja kun ei sitä enää tarvitse, aineiston voi palauttaa ja siitä pääsee kätevästi eroon. Kierrätystä parhaimmillaan! Ei ongelmaa säilyttämisestä ja hyllytilan loppumisesta eikä varsinkaan muutossa kymmeniä raskaita kirjalaatikoita siirrettäväksi paikasta toiseen. Kolmas paljastus: Kirjastotätinä kärsin myös pahanlaatuisesta ammattitaudista, jonka nimi on hamstraus. Kotiin tulee lainatuksi niin paljon mielenkiintoisen oloisia opuksia, ettei parhaalla tahdollakaan aika riitä niihin tutustumiseen saatika perusteelliseen lukemiseen. Joko uskotte, etten tarvitse omaa kotikirjastoa?
Tehtävänannossa ei kyllä pyydetty perehdyttämistä henkilökohtaisiin mieltymyksiin, mutta pakkohan ne oli tässä tuoda julki, kun en voi mitenkään perustaa kotini kirjoista kokonaista kirjastoa sen enempää kotoa muuttaneen esikoisen huoneeseen kuin virtuaalisesti nettiinkään.
LibraryThing vaikuttaa kyllä oivalta palevelulta niille ihmisille, joille kirjat ja kirjallisuus on elämää ylläpitävä voima ja melkein tärkein asia maailmassa. Onhan vallan loistavaa voida luetteloida omistamansa opukset, asiasanoittaa ja arvostella niitä. Tai merkitä ylös, mitä tuli ostetuksi, muttei vielä ole ehtinyt lukemaan. Tai ryhmäytyä muiden samasta asiasta kiinnostuneiden kanssa. Lukuvinkkien jakaminen ja saaminen on yksinkertaista ja koukuttavan houkuttavaa. Itsekin melkein innostuin siitä, että voisin lukemani kirjat kirjata ja arvostella LibraryThingiin ja sieltä niitä olisi helppo kertailla. Mutta työkaveri heitti vettä niskaan. Maksuttomaan kirjastoon mahtuu 200 kirjaa. Äkkiäkös se määrä täyttyy ja sitten pitäisikin kaivaa kupeeltaan dollareita. No thanks!
Ohjelmasta löytyy kaupunkimme kolme antikvariaattia, kirjakaupoista toinen, kaupunginkirjaston molemmat toimipisteet sekä kampuskirjasto. Missään ei kuitenkaan tapahdu mitään. Vaikka takuulla siis tapahtuu, mutta ohjelman tarjoamia mahdollisuuksia ei ole otettu käyttöön. Jäinkin miettimään, että pitäisikö meidän kirjastolaisten aktivoitua ja tehdä itsemme näkyväksi myös tässä palvelussa. Ei varmaan lainkaan hullumpi ajatus, jos vain asiakkaamme löytäisivät meidät sieltä. Tarvittaisiin taas paljon mainostusta ja viidakkorumpua. Ja ennen kaikkea - työaikaa!
Itse voisin käyttää palvelua kirjaamalla sinne sellaisia kirjoja, joita mahdollisesti vinkkaisin myöhemmin. Paitsi etten vielä juuri vinkkaa... Loppuyhteenvetona totean, että eipä pöllömpi palvelu! Tätä varmaan vilkuilen jatkossakin vaikka lukusuositusten toivossa. Viimeisimmät lukemani kirjat olen myös kirjannut palveluun, vaikka ilmaisen tallennustilan rajallisuus etukäteen huolestuttaakin. Jos jollakulla heräsi kiinnostus lukemisistani, käyttäjänimeni palvelussa on Nittamelli . Tervetuloa! :)
Ihan ensin sain kyllä tehtävänannosta näppylöitä ja kutinaa. Ja tunteen, etten kuulu joukkoon. Sitä joukko-oppiahan päähän tahkottiiin jo 1970-luvulla alakoulussa ja silloin kuuluin joukkoon, nyt en. Kun ihan varmasti sisälläni ei asu pientä kirjastonhoitajaa. Nyt se on tunnustettu ja jään odottamaan potkuja.
Minun kirjastotäteyteni pohjautuu enemmän iloon asiakaspalvelusta kuin suuresta intohimosta luettelointiin. Tykkään toki kirjoista esineinä ja lukeminen on äärettömän rentouttavaa puuhaa ja mitä mainioin tapa viettää aikaa. Tätä ilosanomaa vien mielihyvin eteenpäin.
Sitten seuraa toinen paljastus. Minulla ei ole mitään kotikirjastoa. Toki kirjoja on, mutta en koe tarpeelliseksi omistaa kaikkea lukemaani. Siksi yleisen kirjaston perusidea on mielestäni iskemätön: voi lainata maksutta kaikenlaista lukemista ja kun ei sitä enää tarvitse, aineiston voi palauttaa ja siitä pääsee kätevästi eroon. Kierrätystä parhaimmillaan! Ei ongelmaa säilyttämisestä ja hyllytilan loppumisesta eikä varsinkaan muutossa kymmeniä raskaita kirjalaatikoita siirrettäväksi paikasta toiseen. Kolmas paljastus: Kirjastotätinä kärsin myös pahanlaatuisesta ammattitaudista, jonka nimi on hamstraus. Kotiin tulee lainatuksi niin paljon mielenkiintoisen oloisia opuksia, ettei parhaalla tahdollakaan aika riitä niihin tutustumiseen saatika perusteelliseen lukemiseen. Joko uskotte, etten tarvitse omaa kotikirjastoa?
Tehtävänannossa ei kyllä pyydetty perehdyttämistä henkilökohtaisiin mieltymyksiin, mutta pakkohan ne oli tässä tuoda julki, kun en voi mitenkään perustaa kotini kirjoista kokonaista kirjastoa sen enempää kotoa muuttaneen esikoisen huoneeseen kuin virtuaalisesti nettiinkään.
LibraryThing vaikuttaa kyllä oivalta palevelulta niille ihmisille, joille kirjat ja kirjallisuus on elämää ylläpitävä voima ja melkein tärkein asia maailmassa. Onhan vallan loistavaa voida luetteloida omistamansa opukset, asiasanoittaa ja arvostella niitä. Tai merkitä ylös, mitä tuli ostetuksi, muttei vielä ole ehtinyt lukemaan. Tai ryhmäytyä muiden samasta asiasta kiinnostuneiden kanssa. Lukuvinkkien jakaminen ja saaminen on yksinkertaista ja koukuttavan houkuttavaa. Itsekin melkein innostuin siitä, että voisin lukemani kirjat kirjata ja arvostella LibraryThingiin ja sieltä niitä olisi helppo kertailla. Mutta työkaveri heitti vettä niskaan. Maksuttomaan kirjastoon mahtuu 200 kirjaa. Äkkiäkös se määrä täyttyy ja sitten pitäisikin kaivaa kupeeltaan dollareita. No thanks!
Ohjelmasta löytyy kaupunkimme kolme antikvariaattia, kirjakaupoista toinen, kaupunginkirjaston molemmat toimipisteet sekä kampuskirjasto. Missään ei kuitenkaan tapahdu mitään. Vaikka takuulla siis tapahtuu, mutta ohjelman tarjoamia mahdollisuuksia ei ole otettu käyttöön. Jäinkin miettimään, että pitäisikö meidän kirjastolaisten aktivoitua ja tehdä itsemme näkyväksi myös tässä palvelussa. Ei varmaan lainkaan hullumpi ajatus, jos vain asiakkaamme löytäisivät meidät sieltä. Tarvittaisiin taas paljon mainostusta ja viidakkorumpua. Ja ennen kaikkea - työaikaa!
Itse voisin käyttää palvelua kirjaamalla sinne sellaisia kirjoja, joita mahdollisesti vinkkaisin myöhemmin. Paitsi etten vielä juuri vinkkaa... Loppuyhteenvetona totean, että eipä pöllömpi palvelu! Tätä varmaan vilkuilen jatkossakin vaikka lukusuositusten toivossa. Viimeisimmät lukemani kirjat olen myös kirjannut palveluun, vaikka ilmaisen tallennustilan rajallisuus etukäteen huolestuttaakin. Jos jollakulla heräsi kiinnostus lukemisistani, käyttäjänimeni palvelussa on Nittamelli . Tervetuloa! :)
maanantai 6. helmikuuta 2012
Kaikki innolla digikuvaamaan!
Jeee! Viime viikon kurssitehtävä olikin pitkästä aikaa sellainen, etten sen kanssa harmaantunut, vaan suurella innolla tartuin toimeen. Digikuvaaminen on tuttua jo useamman vuoden ajalta. Rehellisyyden nimissä on tosin kerrottava, etten aikanaan olisi millään halunnut luopua vanhasta filmikamerastani, joka tuntui rakkaalta ystävältä. Mutta kun mies meille digikameran osti ja kuvaamisen helppous ja edullisuus minullekin valkeni, vanha ystäväni filmikamera sai siirtyä viettämään eläkepäiviään piirongin laatikossa omassa ylhäisessä yksinäisyydessään.
Digikameran etu on se, että kuvia voi huoletta räpsiä tilanteesta kuin tilanteesta ja valita säilytettäväksi vain parhaan otokset. Filmikameralla joutui teettämään ja maksamaan myös harha- tai muuten epäonnistuneet laukaukset. Digikameralla tuleekin kuvatuksi enemmän ja rohkeammin.
Ainoa harmi tässä uudessa tekniikassa on, ettei paperikuvia juurikaan tule enää teetettyä. Kaikki kuvat ovat tallessa tietokoneen kovalevyllä ja... kiitos miehelle... varmuuskopiot ulkoisella kiintolevyllä. Kuitenkin paperikuvien katselu tuttavien kanssa oli mukavaa - tietokonetta ei useinkaan vieraiden aikana tule avatuksi.
Valokuvakirjat ovat ratkaisu ja pelastus tähän ongelmaan. Useat eri kuvavalmistajat tarjoavat nykyään helppoja ja hienoja kuvakirjaohjelmia. Olen käyttänyt Ceveä ja Eiri-kuvaa, Ifolorinkin ohjelmaa olen käynyt kurkkimassa. Kuitenkin valokuvakirjat ovat melko arvokkaita, joten niitä ei tule helposti teetetyksi. (Vaikka maksoivathan paperikuvatkin...)
Tehtävänämme oli kuvata työtilaa tai työkavereita. Meillä alkaa keskiviikkona, Lainan päivänä, iso poistokirjamyynti. Aamulla valmistelimme tapahtumaa ja laitoimme kirjoja jo myyntipöydille ja lopuksi peitimme myytävät kirjat isoilla kankailla. Nappasin aamutoimistamme nopeasti muutaman kuvan, jotka tässä teille esittelen:
Ensimmäisessä kuvassa on työkaverini, joka ystävällisesti antoi luvan kuvansa julkaisemiseen. Toisessa kuvassa näkyy, kuinka tarkennus olisi tarkkaa... Yritin kuvata lehtirivistöä, mutta kamera tarkensi jo etualalla oleviin kirjoihin. Minulla on uudehko digijärkkäri, jonka kotkotuksia vasta opettelen. Ennen kuvasin pienellä pokkarilla, mutta nälkä kasvoi syödessä, tai tässä tapauksessa kuvatessa.
Minä sitten tykkään valokuvaamisesta! Kuvaisin mielelläni enemmänkin, mutta arjen kiireet yleensä vievät niin paljon aikaa, ettei tule kaivettua kameraa esiin. Mutta sisälläni asuu pieni paparazzi... varokaa vain!
Digikameran etu on se, että kuvia voi huoletta räpsiä tilanteesta kuin tilanteesta ja valita säilytettäväksi vain parhaan otokset. Filmikameralla joutui teettämään ja maksamaan myös harha- tai muuten epäonnistuneet laukaukset. Digikameralla tuleekin kuvatuksi enemmän ja rohkeammin.
Ainoa harmi tässä uudessa tekniikassa on, ettei paperikuvia juurikaan tule enää teetettyä. Kaikki kuvat ovat tallessa tietokoneen kovalevyllä ja... kiitos miehelle... varmuuskopiot ulkoisella kiintolevyllä. Kuitenkin paperikuvien katselu tuttavien kanssa oli mukavaa - tietokonetta ei useinkaan vieraiden aikana tule avatuksi.
Valokuvakirjat ovat ratkaisu ja pelastus tähän ongelmaan. Useat eri kuvavalmistajat tarjoavat nykyään helppoja ja hienoja kuvakirjaohjelmia. Olen käyttänyt Ceveä ja Eiri-kuvaa, Ifolorinkin ohjelmaa olen käynyt kurkkimassa. Kuitenkin valokuvakirjat ovat melko arvokkaita, joten niitä ei tule helposti teetetyksi. (Vaikka maksoivathan paperikuvatkin...)
Tehtävänämme oli kuvata työtilaa tai työkavereita. Meillä alkaa keskiviikkona, Lainan päivänä, iso poistokirjamyynti. Aamulla valmistelimme tapahtumaa ja laitoimme kirjoja jo myyntipöydille ja lopuksi peitimme myytävät kirjat isoilla kankailla. Nappasin aamutoimistamme nopeasti muutaman kuvan, jotka tässä teille esittelen:
Minä sitten tykkään valokuvaamisesta! Kuvaisin mielelläni enemmänkin, mutta arjen kiireet yleensä vievät niin paljon aikaa, ettei tule kaivettua kameraa esiin. Mutta sisälläni asuu pieni paparazzi... varokaa vain!
torstai 2. helmikuuta 2012
Diigo ei koukuttanut
Tiistaina kokoontui taas innokas oppijajoukko lähiopetuspäivään Mikkelin kirjaston atk-luokkaan. Merja meitä kärsivällisesti ja kädestä pitäen johdatteli niin Diigon kuin LibraryThingin että muiden kevään opiskeltavien asioiden ihmeisiin. Onneksi! Sillä Diigo oli jo ennättänyt aiheuttaa minulle ennenaikaista harmaantumista.
Kirjautuminen tähän kirjanmerkkiohjelmaan onnistui ihan hyvin. Vaikeinta oli taas keksiä uusi käyttäjätunnus ja salasana. Diigoon voisi kirjautua myös esim. Facebookin, Googlen, Twitterin tai Yahoon tunnuksilla, mutta yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että epäluuloinen netin käyttäjä kirjautuu eri palveluihin aina eri tunnuksilla. Niinpä ei salaiset agentitkaan pääsisi jäljillemme... Ja paljastamaan hurjaa elämäämme! :D
Mutta siis tämä uusi ystävämme Diigo... Kirjautuminen onnistui ihan hyvin ja myös kirjanmerkkien lisääminen oli sujuvaa. Kätevää oli myös korostaa (ennen alleviivattiin, nyt voi tietokoneella ikään kuin vetää korostustussilla tekstin yli) haluamiaan tekstejä tai tehdä muistilappuja.
Sitten päästään osioon Mutta. Olen kai vanhanaikainen ja omituinen, enkä tosiaan käy jatkuvasti kymmenillä eri sivuilla sivistämässä itseäni. Päivittäin (tai harvemmin) käyn yhden käden sormilla laskettavat sivut tarkastamassa. En ole kokenut vaikeaksi tai hankalaksi kirjoittaa osoitetta osoiteriville, jos sitä ei kirjanmerkeistä löydy.
Kurssin jälkeen ajattelin nohevana kotona käyttää Diigoa ja mennä sen kautta tallentamilleni sivuille. Diigoon pääsin vaivatta ja sieltä yhdellä klikkauksella ensimmäiselle etapille. Kun halusin seuraavalle etapille, tulikin tenkkapoo. Päästäkseni takaisin Diigoon, piti osoiteriville kirjoittaa Diigon osoite! Samalla vaivalla olisin voinut kirjoittaa jo haluamani nettisivun suoran osoitteen. Tämä ongelma olisi varmaan poistunut, jos olisin saanut asennetuksi koneelle Diigon tehtäväpalkin. Mutta... tunsin itseni taas tosi tyhmäksi, kun en hoksannut, mistä sen olisi voinut tehdä.
Omasta reviiristä tarkkana myös takerruin miettimään, että ovatko nämä listat julkista riistaa? Meillähän oli kurssitehtävä seurata jonkun kurssikaverin kirjamerkkejä. Ei sillä, että olisin jotain valonarkoja sivuja merkkeihini tunkemassakaan, mutta yhtä lailla henkilökohtaisia valintoja luetut sivut ovat kuin luetut kirjat. En niistäkään halua julkista kirjanpitoa pitää. Nykynuoret jakavat koko elämänsä netissä, mutta en enää lukeudu heihin. Pakko myötää.
Lopputulema on, etten tarvitse moista palvelua. Tai... ettei minulla tällä hetkellä ole riittävästi aikaa eikä energiaa opetella ohjeman kommervenkkejä kantapään kautta. Varsinkaan kun en näe siitä olevan minulle mitään hyötyä. Jos olisin toivoton nettisurffailija internetin aallokossa, voisin olla toista mieltä. Ehkä sitten eläkkeellä....
Kirjautuminen tähän kirjanmerkkiohjelmaan onnistui ihan hyvin. Vaikeinta oli taas keksiä uusi käyttäjätunnus ja salasana. Diigoon voisi kirjautua myös esim. Facebookin, Googlen, Twitterin tai Yahoon tunnuksilla, mutta yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että epäluuloinen netin käyttäjä kirjautuu eri palveluihin aina eri tunnuksilla. Niinpä ei salaiset agentitkaan pääsisi jäljillemme... Ja paljastamaan hurjaa elämäämme! :D
Mutta siis tämä uusi ystävämme Diigo... Kirjautuminen onnistui ihan hyvin ja myös kirjanmerkkien lisääminen oli sujuvaa. Kätevää oli myös korostaa (ennen alleviivattiin, nyt voi tietokoneella ikään kuin vetää korostustussilla tekstin yli) haluamiaan tekstejä tai tehdä muistilappuja.
Sitten päästään osioon Mutta. Olen kai vanhanaikainen ja omituinen, enkä tosiaan käy jatkuvasti kymmenillä eri sivuilla sivistämässä itseäni. Päivittäin (tai harvemmin) käyn yhden käden sormilla laskettavat sivut tarkastamassa. En ole kokenut vaikeaksi tai hankalaksi kirjoittaa osoitetta osoiteriville, jos sitä ei kirjanmerkeistä löydy.
Kurssin jälkeen ajattelin nohevana kotona käyttää Diigoa ja mennä sen kautta tallentamilleni sivuille. Diigoon pääsin vaivatta ja sieltä yhdellä klikkauksella ensimmäiselle etapille. Kun halusin seuraavalle etapille, tulikin tenkkapoo. Päästäkseni takaisin Diigoon, piti osoiteriville kirjoittaa Diigon osoite! Samalla vaivalla olisin voinut kirjoittaa jo haluamani nettisivun suoran osoitteen. Tämä ongelma olisi varmaan poistunut, jos olisin saanut asennetuksi koneelle Diigon tehtäväpalkin. Mutta... tunsin itseni taas tosi tyhmäksi, kun en hoksannut, mistä sen olisi voinut tehdä.
Omasta reviiristä tarkkana myös takerruin miettimään, että ovatko nämä listat julkista riistaa? Meillähän oli kurssitehtävä seurata jonkun kurssikaverin kirjamerkkejä. Ei sillä, että olisin jotain valonarkoja sivuja merkkeihini tunkemassakaan, mutta yhtä lailla henkilökohtaisia valintoja luetut sivut ovat kuin luetut kirjat. En niistäkään halua julkista kirjanpitoa pitää. Nykynuoret jakavat koko elämänsä netissä, mutta en enää lukeudu heihin. Pakko myötää.
Lopputulema on, etten tarvitse moista palvelua. Tai... ettei minulla tällä hetkellä ole riittävästi aikaa eikä energiaa opetella ohjeman kommervenkkejä kantapään kautta. Varsinkaan kun en näe siitä olevan minulle mitään hyötyä. Jos olisin toivoton nettisurffailija internetin aallokossa, voisin olla toista mieltä. Ehkä sitten eläkkeellä....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)